Skip to content

Resa med Tove av Greta Gustafsson

GRETA GUSTAFSSON / Ur boken resa med Tove

Hon har alltid bara hört till

Först bodde Janssons en sommar på Rödholm, och det berättades att Ham såg med längtansfulla blickar över viken, och så kom de i slutet av sommaren och frågade Kalle-bisin om det var möjligt att hyra här. Och följande sommar, 1922, flyttade de in i stora huset i Eidisviken. Det var Abbes föräldrar, Karl och Aina Gustafsson som bodde där då och de flyttade till lillstugan över sommaren.

Tove och Abbe var jämnåriga, de lekte och busade och var nästan som syskon. Här fanns ju bodar och vedlider som de fick husera i, och överallt omkring. Familjen Jansson åt alltid på verandan vid det stora fällbordet som finns kvar här än. Annat från den tiden är Toves blyertsteckning av backen på faner — och så förstås utedasset med “papperstapeten” med alla citat och texter och teckningar som Tove och bröderna åstadkom genom åren. Tyvärr är den i dåligt skick.

Hela packningen kom de med i början av sommaren, sängar och koffertar och allt. Först var det turbåten Lovisa — den gick rutten Lovisa-Helsingfors-Lovisa — och senare Pellingebåten. Nån for vanligen och mötte med liten båt vid Bastuhamn så att de inte behövde fara ända till Storpellinge brygga.

Jag kom till Eidisviken 1943 när jag gifte mig med Abbe, Albert Gustafsson. Jag var bara 21 år då. Ham och Faffan var dem jag träffade först, pojkarna och Tove var inte så mycket här just de åren, fastän de nog kom då och då. Man skulle inte säga du till äldre, men Ham sa genast till mig att jag skulle säga du till henne — inte något fru och titlar hit och dit som var vanligt med andra sommargäster. Det kändes lite svårt först, det var så ovant. Ham arbetade och kom ut till veckosluten och semestern, men Faffan var mycket här, hela sommaren. Han fiskade och plockade svamp och sysslade med allt möjligt, men vad jag minns höll han inte på med något konstnärligt arbete här i Pellinge. De hade hembiträden då, Impi var det på min tid.

Jag beundrade Ham och jag lärde mig mycket av henne, hon visste och kunde så mycket. Och det som man lade märke till var den där friheten, det var alldeles annat än i ens eget hem. Hon var nog riktigt extra. Men Faffan var också bra, vi kom mycket bra överens, och hade alltid mycket att diskutera, också praktiska saker. När jag var här första sommaren som nygift sa han: “Nu när du kommer och ska vara här, så ska jag visa dig alla mina svamp-ställen.” Och det var ganska mycket, sånt brukade folk bevaka och inte dela med sig.

En eller ett par gånger var Abbe och jag som ganska nygifta i Helsingfors och hälsade på Janssons i ateljelägenheten i Tölö, Lallukka.

Sen när vi fick barn, Abbe och jag, var Ham som en farmor för dem också. De lekte ju med Per Olovs barn, och när de hörde dem säga farmor började de också säga det, och Ham kom och sa att det var hon stolt och glad över. Alla barnen var jämt runt Ham, hon tog dem med sig, hon byggde barkbåtar och ritade och pysslade med dem. Per Olov och hans familj blev våra goda vänner, de flyttade in i en boda här i Viken. Ham och Faffan flyt-tade till lillstugan, de tyckte att Abbe och jag inte skulle behöva flytta från stora huset till sommaren. Mycket var vi tillsammans, vi hade ju stränder och backe gemensamt. I Laxvarpet fanns ett fint långgrunt simställe, där lärde sig alla barnen simma. Ham hade förresten i tiden lärt Abbe simma, det berättade han.

Jag minns inte när jag träffade Tove första gången, hon har alltid bara hört till. Hon kom och for de första åren. Sen när de började bygga på Bredskär 1947 var hon mycket här. Först arrenderade de ön, senare köpte Lasse den. Före min tid, på 3o-talet, hade hon byggt en liten stuga på Sandskär Abbe var med och hjälpte. Hon ville vara lite ifred, hon hade nog behov av det. Men den rev hon sen när hon lämnade den, tyvärr. Liksom hon rev det som hon hade byggt vid grottan i Laxvarpet, som riktigt ung flicka långt före kriget. Där hade varit fint byggt bl.a. kring ingången och därinne fanns en brits. Abbe hade säkert varit med och byggt. En granne här som var rädd för bombardemangen under kriget hade ibland brukat övernatta i grottan.

Tove och Lasse byggde den första stugan på Bredskär. Det var ont om material ännu då, och deras morbror Torsten skickade bl.a. spik från Sverige. Han var också här själv och hjälpte, en mycket rolig morbror! En annan av morbröderna, Harald kom också seglande med sin familj flera somrar.

Sen bodde de där på Bredskär, hela familjen Jansson och småningom också Lasses familj. Jag minns när Sophia kom in i bilden. Hon låg i en hängmatta rakt ovanför bordet, och alla satt runt bordet nedanför och pratade och rökte! Också Ham rökte, med munstycke.

En sommar långt senare hade Tove och Tooti en väldigt glad och trevlig norska på besök, Brit Seiersted. Hon brukade använda snus, men hon hade tänkt låta bli det på ön. Men så ångrade hon sig och när flickorna — ja så kallade vi ju dem — var i land här frågade hon om jag kunde köpa lite i bybutiken. När jag kom till Gerdas butik och till sist sa att jag skulle ha snus, tittade allas vår Gerda på mig och sa: “Ne-ej, det har jag inte och det tänker jag inte heller skaffa!” Men det var inte många veckor senare som jag var där igen och då sa hon: “Hördu, nu har jag snus.” Det var bra många man träffade under åren, alla gäster kom ju via Eidisviken, eller Viken som Janssons kallade det. Vivica och Kurt Bandler, och Atos Virtanen kom många gånger.

Tove och Lasse liknade kanske mera Faffan till utseendet, medan Per Olov liknade Ham. Men Tove liknade Ham till sättet, i synnerhet på äldre dar. De hade precis samma sätt att kliva ner i en båt. Ham var här ute sin sista tid, hon fördes härifrån till sjukhuset i Borgå där hon dog efter en kort tid. Det var sommaren 1970. Då bodde Tove och Tooti redan på Klovharun.

Tove hade ju i tiden velat bo på Kummelskär, det ligger litet längre ut än Klovharun, och är större och har lite skog och buskar. Hon har också haft mycket öga för fyrar. Hon följde tidigare oftamed Abbe, han var anställd att sköta fyrar, han hade mellan 2o och 3o fyrar på sin lott. Han skulle sköta om de stora 100 kilos gastuber som de lyste med. De skulle släpas upp för höga klippor, och det skulle faras varsamt fram med dem.

När vi for ut till Harun skulle vi alltid ha vatten och post med, lik-som tidigare till Bredskär. Vi for inte regelbundet, men passade på när det var vackert väder eller när det hade samlat sig mycket post. De kom också själva efter post, jag minns hur Tove satt vid köks-bordet och sorterade posten: en hög åkte på golvet direkt, en hög på stolen och den viktigaste på bordet, sådant som hon måste läsa och besvara genast, få iväg svar medan hon ännu var iland. Brevmängden ökade hela tiden, mycket. Vi hade en väska som vi samlade posten i, för lådan räckte ju inte till. Ändå tog Lasse också posten och förde ut många gånger. Brevlådan finns kvar, den har inte tagits bort.

Vi märkte egentligen Toves berömmelse ganska sent, vi tänkte aldrig på det, hon var så anspråkslös och det var så naturligt med hennes arbete. Man såg henne alltid med block eller nånting. Hon kom hit med sina arbeten, hon höll alltid på, t.ex. hela den tid hon höll på med serierna. Abbes skämtsamhet gav ibland uppslag, de kunde skoja med varandra och hitta på roligheter att använda. De hade så mycket humor båda två.

Tove sa till Abbe att de var konstnärer båda, han byggde båtar, hon gjorde annat. Tooti och Abbe kom också mycket bra överens, de kunde diskutera i det oändliga. Det var mycket med båtar och träarbete. Tooti fick brädstumpar och virke av Abbe, hon var ju så praktisk och händig. Hon tillverkade allt möjligt och sysslade jämt. Det var hon som hade hand om båten. Först hade de en motor som skulle dras igång, senare hade de en med självstart. Tove satt i fören, Tooti skötte motorn.

En gång var Tove tvungen att mitt i sommaren vara i Helsing-fors en viss dag, men det blåste så att det helt enkelt inte gick att ta sig iväg med båt från ön. Då kom en helikopter efter dem, Tove och Ham som också skulle iväg. Den gick ner mitt på ön, och de hann till Hfors i tid. Tove skulle aldrig ha ställt till med något sådant om det inte hade varit alldeles nödtvång.

Två vintrar bodde de här på Nyttisholmen tvärs över sundet, innan de sen for ut till Harun på våren. De kom efter jul, på vårvintern. De ville uppleva hur det var att komma ut till ön så tidigt som möj-ligt. Det råkade sig så att den ena gången var 1981, just den vintern Abbe dog i april, helt plötsligt i båtverkstaden, det var hjärtat. Så Tove och Tooti kom hit över sen, och var på begravningen.

En annan gång, en kväll när de hade varit hos oss, var det så tät dimma att jag föreslog att de skulle stanna — men de rodde iväg. Småningom hörde vi årtag som närmade sig igen och en röst som sa “nu är vi framme, här, här är stranden”. Men det var fel strand. Sen stannade de över natten.

Först gjordes flyttningen med båt hela vägen från Helsingfors. På senare år kom Tove och Tooti med bil till Viken och fortsatte häri-från med båt till Klovharun. Då brukade de övernatta här, för att umgås och för att få en lite mjukare landning. Allt var ordentligt inpackat i lådor som var lämpligt stora för att de själva skulle orka bära; ofta stod det t.o.m. på vad de innehöll och hur och när de skulle öppnas.

Det var inte ofta de åkte till butiken i Pellinge, de klarade sig långt med sina förråd och konserver. De samlade regnvatten och använde det till mycket, men dricksvatten måste föras. Tove åt så litet, ibland undrade man hur hon klarade sig. Stark och seg var hon ändå.

Visst tänkte man ibland att för att kunna bo två personer så långa tider på en liten klack så måste det nog funka bra. Alltid gjorde det väl inte det, men ändå — de förstod väl varandra. .

Mest var de på Harun, de for inte så mycket omkring. Tove hade nog kontakt med t.ex. dem som de arrenderat först Bredskär och sen Harun av, och visst var de någon gång bjudna till Österby, men de umgicks inte med så många här. Gäster fick de, också objudna, fast de flyttade ut till Harun från Bredskär. Så de fick nog inte bara vara ifred. Tove var ju så gästfri och hade svårt att säga nej. Det blev för mycket ibland.

Mitt i sommaren var det alltid barnfest i hembygdsgården. Tove kom och läste ur sina böcker flera somrar, det var ett mycket efter-längtat program, ungarna var omkring henne hela tiden. Efteråt var de på fest hos Mobergs här på Pellinge, det var tradition.

Toves och Abbes födelsedagar firades alltid i augusti, Toves den nionde och Abbes den femtonde. De hade samma krans, det hörde till att den först prydde Tove och sedan Abbe en vecka senare. Ofta blåste det mycket just då. Jag minns en gång när vi hade en blåbärs-paj med oss ut till ön, och barnen satte sig på den i hytten.

Men nog har hon jobbat — det har hon gjort — så som hon höll på hela tiden! Och hon var ju så noggrann, att allt skulle stämma. Hon kom och bodde här en gång i november i slutet på sextitalet, hon ville studera precis hur det såg ut i naturen då. Hon satt här i stora huset och skrev, hon kom ensam den gången. Hon gick ut och vandrade, så kom hon in och skrev. På kvällarna läste hon högt för mig vad hon skrivit.

Tove pratade eljest inte så mycket om sitt arbete, och man frågade inte heller, det skulle inte ha passat sig. Men hon frågade när hon höll på med en bok som utspelades i Pellinge, och hon först hade riktiga namn men sen ändrade hon dem. Hon undrade och ville veta om hon kunde skriva såhär, hon ville absolut inte stöta sig med nån, och så var hon som sagt noga med detaljer.

Hon frågade mig ibland till råds hur hon skulle vara, gentemot bybor, hon ville vara till lags, och kanske hon kände på sig att alla Pellingebor inte riktigt förstod sig på konstnärer som henne.

När Tove fyllde 75 år frågade vi om i fick ordna en fest. Då sa Tove att hon ville ha bara sin vänner härifrån Pellinge med. Vi ordnade en fest i båtverkstan, med långbord och blommor, vi dukade och dekorerade. Det blev en massa folk ändå, det var folk från byn och alla släktingar, det blev en stor och trevlig fest. Tove och Tooti kom kvällen innan och övernattade i lillstugan, men de fick inte se någonting på förhand, det var en överraskning.

Tove var så rolig, så god och gästfri. När jag fyllde sextifem, då hade jag nyss blivit änka och jag ville inte fira alls, jag ville fara bort. Då bad Tove och Tooti att jag skulle komma till dem i Helsingfors och så skulle jag bjuda mina närmaste och vänner, dem jag ville ha med. De hade rustat så otroligt fint, och vi hade hemskt roligt.

Det hände inte några katastrofer eller fataliteter under alla åren. det gick förunderligt bra. Vi följde med, det var naturligt. Vi for ibland ut om vi inte hade sett dem på en tid. Vi var alltid välkomna även om vi bara kom för att se hur det stod till. — Det är klart att man var orolig de sista åren, det var man nog, men man fick inte visa det. Det var överenskommet att de skulle sätta upp ett märke om det var någonting på färde. Det visste sjöbevakningen också. Man kunde ju ringa då, men man fick inte göra det för ofta. Fan också, sa Tooti då.

Beslutet att lämna Klovharun var på väg en tid. Man väntade att det skulle mogna. Vi visste den sommaren det var dags, art det var sista gången vi for efter bagaget. Sista gången – den var inte rolig. Tove och Tooti övernattade här innan de fortsatte till Helsingfors. De gick tidigt och lade sig, det var tungt för dem. Jag har en bild på flyttningslasset som stod här på backen, jag gick och täckte över det på kvällen.

Tove ville inte komma hit till Viken heller efter det de lämnat ön. Jag frågade henne en gång, men hon sa nej, så jag frågade inte fler gånger. Hon ville inte ens prata om ön och Pellinge när vi talade med varandra i telefon, det var för känsligt. Sen var det en gång senare, ganska mycket senare, som vii alla fall kom in på ämnet och Tove utbrast plötsligt: “Nu har vi ju kunnat prata Pellinge”

Greta Gustafsson kirjoittaa kirjassa Resa med Tove

Ensimmäisen kesän Janssons viettivät  Rödholmissa, ja sanottiin, että Ham (Signe Hammarsten-Jansson, Toven äiti) katsoi lahdelle haikeasti ja sitten he saapuivat kesän lopulla ja pyysivät Kalle-bisiltä ( Kalle-mies), jos se oli mahdollista vuokrata täältä. Seuraavana kesänä 1922 he muuttivat Eidisvikenin isoon taloon. Silloin Abben vanhemmat, Karl ja Aina Gustafsson asuivat siellä ja muuttivat pieneen mökkiin kesällä.

Tove ja Abbe olivat vertaisia, he leikkivät ja hääräsivät ja olivat melkein kuin sisaruksia. Täällähän oli mitä mainioipia leikkipaikkoja, liitereitä ja aittoja ja he saivat mennä ympäri pihaa. Janssonin perhe söi aina verannalla suurella taittopöydällä, joka jäi tänne. Tältä ajalta on edelleen olemassa Toven kynänpiirustus puutarhasta – ja tietenkin tapetti ulkohuussissa, jossa on kaikki Tove ja veljekset vuosien varrella tekemät tekstit ja piirustukset. Valitettavasti se on huonossa kunnossa.

Koko perhe tuli tarvikkeineen alkukesästä, sängyt ja matkalaukut ja kaikki. Ensin oli laiva Lovisa – se kulki Lovisa-Helsinki-Lovisa-reitillä – ja myöhemmin Pellinge-vene. Joku haki heidät pienellä veneellä Bastuhamnista, joten heidän ei tarvinnut mennä aina Suurpellingin laiturille.

Tulin Eidisvikeniin vuonna 1943, kun menin naimisiin Abben, Albert Gustafssonin kanssa. Olin vasta 21-vuotias. Ham ja Faffan olivat he, jotka tapasin ensimmäisenä, pojat ja Tove eivät olleet kovinkaan paljon täällä juuri niinä vuosina, vaikka he luultavasti tulivat aika ajoin. Vanhempia tuli teititellä mutta Ham sanoi välittömästi, että sinuttele – se ei ollut tavallista muiden kesävieraiden parissa. Se tuntui hieman vaikealta alusta, se oli niin outoa. Ham teki töitä ja tuli ulos viikonloppuisin ja lomilla, mutta Faffan oli täällä koko kesän. Hän kalasti ja poimi sieniä ja puuhasteli kaikenlaista, mutta en muista että hän olisi tehnyt mitään taidetta täällä Pellinge. Heillä oli taloudenhoitaja Impi.

Ihailin Hamia ja opin paljon häneltä, hän tiesi ja osasi tehdä niin paljon. Ja se vapaus, sen huomasi, se ei ollut mitään verratuna meidän kotiimme. Hän oli luultavasti todella erikoinen. Mutta Faffan oli myös mukava, tulimme hyvin toimeen ja keskustelemme aina paljon, myös käytännön asioista. Kun olin täällä ensimmäisen kesän, hän sanoi: “Nyt kun muutit tänne, näytän sinulle kaikki sienipaikkani.” Ja se oli melko paljon, sellaisia ​​asioita, joita ihmiset vaalivat ja eivätkä jakaneet.

Abbe ja minä olimme kerran tai kahdesti  Helsingissä ja kävimme tervehtimässä heitä studiohuoneistossa Töölössä, Lallukassa.

Sitten kun saimme lapsia, Abbe ja minä, Ham oli kuin isoäiti heille. He leikkivät Per Olovin lasten kanssa, ja kun he kuulivat heidän sanovan isoäiti, he alkoivat myös sanoa, ja Ham tuli ja sanoi olevansa ylpeä ja onnellinen. Kaikki lapset olivat kaikki Hamin ympärillä, hän otti heidät mukaansa, rakensi kaarna​​veneitä ja piirsi ja askarteli heidän kanssaan. Per Olovista ja hänen perheestä tuli hyviä ystäviämme ja muuttuivat pieneen mökkiin tässä Eidisvikenissä. Ham ja Faffan muuttivat pieneen mökkiin, he ajattelivat että minun ja Abben ei  tarvitsisi siirtyä suuresta talosta kesäksi. Paljon olimme yhdessä; meillä oli yhteisiä rantoja ja pihapiiri. Laxvarpetissa oli mukavaa, matala ranta, jossa kaikki lapset oppivat uimaan. Muuten, Ham oli opettanut Abben uimaan, hän kertoi minulle.

En muista, kun tapasin Tove ensimmäisen kerran, hän on aina ollut mukana. Hän tuli ja meni ensimmäisten vuosien ajan. Myöhemmin, kun he alkoivat rakentaa Bredskärissä vuonna 1947, hän oli täällä. Ensin he vuokrasivat saaren, myöhemmin Lasse osti sen. Ennen aikani, 1930-luvulla hän oli rakentanut pienen majan Sandskärille, Abbe, oli auttanut. Hän halusi vähän tilaa, hän tarvitsi sitä. Mutta hän purki sen, kun hän jätti sen valitettavasti. Kuten hän purki mitä hän oli rakentanut Laxvarpetin luolassa, nuorena tyttösenä kauan ennen sotaa. Hän oli tehnyt sen sisäänkäynnin todella kauniiksi ja sisäpuolella oli laveri. Abbe oli varmasti ollut hänen kanssaan rakentamassa. Naapuri, joka pelkäsi sodan aikana pommituksia, oli joskus viettänyt yötä luolassa.

Tove ja Lasse rakensivat ensimmäisen mökin Bredskäriin. Materiaalista oli vielä pulaa, ja heidän setänsä Torsten lähetti nauloja Ruotsista. Hän oli myös täällä ja auttoi, hyvin hauska setä! Toinen veljeistä, Harald, tuli myös perheensä kanssa monta kesää. Sitten he asuivat siellä Bredskärissä, koko perheessä Jansson ja lopulta myös Lassen perhe. Muistan, kun Sophia tuli mukaan kuvaan. Hän makasi riippumatossa pöydän yläpuolella, ja kaikki istuivat pöydän ympärillä ja puhuivat ja polttivat! Jopa Ham poltti suuttimella.

Kesällä myöhemmin Toven ja Tootin luona vieraili erittäin hauska ja mukava norjalainen vieras, Brit Seiersted. Hän käytti nuuskaa, mutta hän ajatteli pärjäävänsä ilman sitä saarella. Mutta sitten hän muutti mielensä ja kun tytöt – kyllä, kutsuimme heitä tytöiksi – olivat maissa, hän kysyi, voisinko ostaa vähän kauppasta. Kun tulin Gerdan kyläkauppaan ja lopulta sanoin, että haluaisin nuuska, Gerda katsoi minua ja sanoi: “Ei-ei, minulla ei ole ja et saa sitä myöskään minulta.” Mutta viikon kuluttua olin taas siellä ja sitten hän sanoi: “Kuule, nyt minulla on nuuska.” Useat ihmiset kokoontuivat tänne vuosien varrella, kaikki vieraat saapuivat Eidisvikenin kautta tai Vikeniin kuin Janssonit kutsuivat sitä. Vivica ja Kurt Bandler sekä Atos Virtanen tulivat monta kertaa.

Tove ja Lasse näyttivät enemmän kuin Faffan, kun taas Per Olov näytti Hamilta. Mutta Tove oli kuin Ham monilla muillakin tavoilla, varsinkin kun hän vanheni. Heillä oli samoin tapa nousta veneeseen. Ham oli täällä viimeisen aikansa, hänet otettiin täältä Povoon sairaalaan, jossa hän kuoli lyhyen ajan kuluttua. Se oli kesä 1970. Silloin Tove ja Tooti asuivat jo Klovharulla.

Tove halusi elää Kummelskärissä hieman kauempana kuin Klovharun, ja se on isompi ja siinä on metsää ja pensaikkoa. Hänelle majakat olivat aina tärkeitä. Hän seurasi usein Abbea merelle, hän oli palkattu hoitamaan majakat, 20 ja 3o kappaletta jotka olivat hänen vastuullaan. Hänen oli huolehdittava niistä suurista 100 kiloisista kaasupulloista, joita majakat käyttivät. Ne piti raahata korkeille kallioille ja niiden kanssa piti olla varovainen.

Kun lähdimme Harunille, meillä oli aina vettä ja posti mukana, kuten aiemmin Bredskärille. Emme menneet säännöllisesti, mutta katsoimme, kun oli kaunis sää tai kun oli kerääntynyt paljon postia. He myös tulivat hakemaann postin itse, muistan kuinka Tove istui keittiön pöytään ja lajitteli postin: kasa meni suoraan lattialle, tuoliin pino ja pöydälle tärkeimmät, ne, jotka hän on lukenut ja vastaus piti kirjoittaa heti kun hän oli vielä maissa. Kirjeiden määrä kasvoi koko ajan, paljon. Meillä oli laukku, johon keräsimme postin, koska postilaatikko ei ollut tarpeeksi iso. Lassekin otti myös postin ja toi sen monta kertaa. Postilaatikko on edelleen paikallaan, sitä ei ole poistettu.

Huomasimme Toven kuuluisuuden melko myöhään, emme koskaan ajatelleet sitä, hän oli niin vaatimaton ja hän oli niin luonnollinen työnsä kanssa. Hänellä oli aina vihko mukana tai joitain vastaavaa. Hän toi tänne työnsä, hän työskenteli aina jonkun kanssa, esimerkiksi koko ajan, kun hän piirsi sarjakuvia. Abben leikkisyys antoi joskus ideoita sarjakuville; he nauroivat toistensa kanssa ja keksivät hauskoja juttuja niihin. Heillä oli niin paljon huumoria.

Tove kertoi Abbelle, että he olivat molemmat taiteilijoita, hän rakensi veneitä, Tove teki jotain muuta. Tooti ja Abbe myös tulivat erittäin hyvin, he pystyivät keskustelemaan ikuisuuksia. Oli paljon asiaa veneistä ja puutöistä. Tooti sai Abbeilta puukappaletta, hän oli niin kätevä. Hän asarteli kaikenlaista ja työsti aina jotain. Hän hoiti venettä. Aluksi heillä oli moottori, joka oli narulla käynnistettävä, ja myöhemmin heillä oli nappistartti. Tove istui keulassa, Tooti käsitteli moottoria.

Kerran Toven piti olla Helsingissä tiettynä päivänä kesällä, mutta tuuli niin, että hän ei yksinkertaisesti voinut päästä veneellä saarelta. Sitten helikopteri tuli heidän hakemaan, Toven ja Hamin, jonka myös piti päästä lähtemään. Se meni alas saaren keskelle, ja he saapuivat Helsinkiin ajoissa. Tove ei olisi koskaan tehnyt jotain sellaista, ellei olisi ollut välttämätöntä.

Kaksi talvea he jäivät tänne Nyttisholmenille vastapäätä täältä, ennen kuin lähdettiin Harunille keväällä. He tulivat joulun jälkeen, talvella. He halusivat kokea, millaista oli päästä saarelle mahdollisimman aikaisin. Sattui, että yksi talvista oli vuonna 1981, sinä talvena Abbe kuoli huhtikuussa, yhtäkkiä venepajaan, se oli sydän. Niin Tove ja Tooti tulivat tänne ja olivat hautajaisissa.

Toisen kerran, eräänä iltana, kun he olivat olleet kanssamme, oli niin tiheä sumu, että ehdotin heidän jäävän – mutta he soutivat kotiin. Lopulta kuulimme, että he lähestyivät uudelleen ja äänen sanoen “nyt olemme täällä, tässä on ranta”. Mutta se oli väärä ranta. Sitten he viipyivät yön yli.

Alkuun koko muutto tehtiin veneellä Helsingistä. Viime vuodet Tove ja Tooti tulivat autolla Eidisvikeniin ja jatkoivat täältä veneellä Klovharunille. Usein he viettivät yötä täällä, puhumassa ja saaden hieman pehmeämmän laskun. Kaikki oli asianmukaisesti pakattu laatikoihin, jotka olivat sopivan suuria, jotta ne voisivat kuljettaa. Usein se kirjoitettiin jopa niihin, mitä ne sisälsivät ja miten ja milloin ne pitäisi avata.

He eivät käynneet kaupassa usein, he pärjäsivät pitkälle heidän mukanaantuomien säilykkeiden varassa. He keräsivät sadevettä ja käyttivät sitä paljon, mutta juomavettä oli tuotava. Tove söi niin vähän, joskus mietin, miten hän pärjäsi. Vahva ja sitkeä hän oli joka tapauksessa.

Joskus ajattelin, että jotta kaksi ihmistä pystyy elämään niin kauan aikaa pienellä saarella, sen on toimittava hyvin. Se ei aina toiminut, mutta silti – he ymmärsivät toisiaan hyvin.

Useimmiten he olivat Harunissa, he eivät menneet käyneet paljkon missään. Tove oli kyllä yhteydessä esimerkiksi niihin, joilta he vuokasivat ensin Bredskärin ja sitten Harunin, ja joskus heidät kutsuttiin Österbyyhyn, mutta he eivät seurustelleet niin monien kanssa täällä. He saivat myös vieraita kutsumatta, vaikka he siirtyivät Haruniin Bredskäristä. Joten he eivät saaneet olla yksin. Tove oli niin vieraanvarainen ja hänellä oli vaikeaa sanoa ei. Se oli liikaa joskus.

Keskellä kesää kylässä oli aina lastenjuhla. Tove tuli ja luki kirjoistaan ​​, se oli hyvin kauan odotettu ohjelma ja lapset olivat koko ajan mukana. Jälkeenpäin he juhlivat Mobergilla täällä Pellingissä, se oli perinne.

Toven ja Abbe syntymäpäiviä vietettiin aina elokuussa, Toven yhdeksäs ja Abben viidestoista. Heillä oli sama kukkaseppele; ensin Tovella ja sitten Abbella viikkoa myöhemmin. Usein tuuli paljon juuri silloin. Muistan kerran, kun meillä oli mustikkapiirakka saarelle, ja lapset istuivat veneessä sen päälle.

Mutta kyllä hän on tehnyt töitä, todellakin ja koko ajan!! Ja hän oli niin tarkka, että kaikki menisi oikein. Hän tuli ja asui täällä kerran marraskuussa kuusikymmentä luvun  lopulla, koska hän halusi tutkia tarkasti, millaista luonnosta silloin oli. Hän istui täällä isossa talossa ja kirjoitti, hän tuli yksin silloin. Hän meni ulos ja käveli ja sitten hän tuli sisään ja kirjoitti. Iltaisin hän luki ääneen minulle, mitä hän kirjoitti.

Tove ei puhunut paljon työstään, enkä kysynyt, se ei olisi ollut kohteliasta. Mutta hän kysyi, kun hän työsti kirjaa Pellingistä, ja hänellä oli oikeiden henkilöiden nimet, mutta sitten hän muutti ne. Hän ihmetteli että voisiko kirjoittaa näin, hän ei halunnut ketään loukata, ja hän oli niin tarkka yksityiskohtien kanssa. Hän toisinaan kysyi minulta, kuinka hän olisi muita kyläläisiä kohti, hän halusi olla kiva kaikille, ja ehkä hän tunsi, että kaikki paikalliset eivät todellakaan ymmärtäneet hänen kaltaisiaan taiteilijoita.

Kun Tove täytti 75-vuotiaaksi, kysyimme, voisimmeko järjestää juhlat. Sitten Tove sanoi, että hän vain halusi ystäviään täältä, Pellingistä. Me järjestimme juhlat venevajaan, jossa oli pitkät pöydät ja kukat, me koristelimme ja koristelimme. Sinne tuli kuitenkin paljon ihmisiä, oli kyläläisiä ja kaikki sukulaiset, siitä tuli isot ja mukavat juhlat. Tove ja Tooti tulivat edellisenä iltana ja jäivät pieneen mökkiin, mutta he eivät nähneet mitään etukäteen, se oli yllätys.

Tove oli niin hauska, niin hyvä ja vieraanvarainen. Kun täytin kuusikymmentäkuusi, olin juuri jäännyt leskeksi ja en halunnut juhlistaa ollenkaan, halusin mennä pois. Tove ja Tooti rukoilivat, että tulisin heille Helsinkiin ja kutsuisin lähimmät ystäväni. Ne olivat koristelleet uskomattoman hienosti ja se oli niin mukavaa.

Kaikkina vuosina ei ollut katastrofeja tai kuolemantapauksia. Kaikki meni ihan hyvin. Me seurasimme heitä, se oli luonnollista. Joskus me menimme käymään, jos emme olisi nähneet heitä hetkeen. Olimme aina tervetulleita, vaikka tulimme vain katsomaan, miten oli. On selvää, että olimme huolestuneita viime vuosina tietenkin, mutta emme osoittaneet sitä. Sovittiin, että he tekisivät merkin, jos olisi jotain hätää. Tietysti pystyimme soittamaan heille, mutta ei liian usein. Hitto, Tooti sanoi sitten.

Päätös jättää Klovharun muhi jonkin aikaa. Odotettiin, että se kypsyy. Tiesimme kesällä, että se oli viimeinen kerta, kun lähdimme hakemaan matkatavaroita. Viimeinen kerta – se ei ollut hauskaa. Tove ja Tooti asuivat täällä ennen Helsinkiin lähtöä. He menivät aikaisin nukkumaan ja lähtö oli heille raskas. Minulla on kuva matkatavaroista pihalla, laitoin pressun päälle illalla.

Tove ei halunnut tulla tänne Vikeniin, kun he lähtivät saarelta. Kysyin häneltä kerran, mutta hän sanoi ei, joten en kysynnyt uudestaan. Hän ei edes halunnut puhua saaresta ja Pellingistä, kun puhumme toisillemme puhelimessa, se oli liian herkkä aihe. Sitten jonkun aikaa myöhemmin, melko paljon myöhemmin, kun pääsimme aiheeseen Tove yhtäkkiä huudahti: “Nyt olemme voineet puhua Pellingistä”

 

Greta Gustafsson writes in the book
Resa med Tove

First, Janssons spent a summer at Rödholm, and it was told that Ham (Signe Hammarsten-Jansson, Toves mother) looked at the bay with long-sighted eyes, and then they arrived at the end of the summer and asked Kalle-bisin (Kalle-man) if it was possible to rent here. And the following summer, 1922, they moved into the big house in Eidisviken. It was Abbe’s parents, Karl and Aina Gustafsson who lived there then and moved to the little cottage in the summer.

Tove and Abbe were peers, they played and bused and were almost as siblings. Here where sheds and granarys and and they get to go everywhere around. The Jansson family always ate on the veranda at the big folding table that remains here. From that timewe still have, Tove’s pencil drawing of the garden – and of course the wallpaper from the outhouse with all the quotes and texts and drawings made by Tove and the brothers over the years. Unfortunately, it is in poor condition.

The whole packing came in early summer, beds and suitcases and everything. First, there was the tour boat Lovisa – it went the Lovisa-Helsinki-Lovisa route – and later the Pelling boat. Somebody used to meet them with a small boat at Bastuhamn so they did not have to go all the way to Storpellinge pier.

I came to Eidisviken in 1943 when I married Abbe, Albert Gustafsson. I was only 21 years old then. Ham and Faffan were the ones I met first, the boys and Tove were not very much here just those years, though they probably came from time to time. You would not tell you to the elder, but Ham immediately told me I would tell you-not a wife and titles here and yours as usual with other summer guests. It felt a little hard at first, it was so odd. Ham worked and came out for the weekend and the holiday, but Faffan was here all summer. He fished and picked mushrooms and was busy with everything possible, but what I remember he did no artistic work here in Pellinge. They had the housekeeper Impi with them.

I admired Ham and I learned a lot from her, she knew and could do so much. And what you noticed was that freedom, it was nothing as at our own home. She was probably really extra. But Faffan was also nice, we came along very well, and always had a lot to discuss, also practical things. When I was here for the first summer, he said, “Now when you moved here, I’ll show you all my mushroom places.” And that was pretty much, such things people used to watch and not share.

Once or twice quite newly married Abbe and I were in Helsinki and greeted in Jansson’s studio studio in Tölö, Lallukka.

Then when we got children, Abbe and I, Ham was like a grandmother for them too. They played with Per Olov’s children, and when they heard them say grandmother, they also began to say that, and Ham came and said she was proud and happy. All the children were all around Ham, she brought them with them, she built bark boats and drew and caressed them. Per Olov and his family became our good friends, they moved into a small cottage here in Eidisviken. Ham and Faffan moved to the little cottage, they thought Abbe and I would not have to move from the big house to the summer. Much we were together; we had beaches and backs in common. In Laxvarpet there was a nice, shallow swimming pool, where all the children learned to swim. By the way, Ham had taught Abbe to swim, he told him.

I do not remember when I met Tove for the first time, she has always been around. She came and went for the first few years. Later, when they started building at Bredskär in 1947, she was more here. First they rented the island, later Lasse bought it. Prior to my time, in the 1950s, she had built a small cabin on Sandskär,  Abbe where and helped. She wanted a little bit of own space, she needed it. But she tore it when she left it, unfortunately. Like she tore what she had built at the cave in Laxvarpet, as a young girl long before the war. She had made it really nice. Around the entrance and inside there was a bed. Abbe had certainly been with her and built it. A neighbor who was afraid of the bombing during the war had occasionally spent the night in the cave.

Tove and Lasse built the first cottage at Bredskär. There was a shortage of material yet, and their uncle Torsten sent nails from Sweden. He was also here and helped, a very funny uncle! Another of the uncles, Harald, also came sailing with his family for several summers.

Then they lived there on Bredskär, the whole family Jansson and eventually also Lasse’s family. I remember when Sophia got into the picture. She lay in a hammock right above the table, and everyone sat around the table below and talked and smoked! Even Ham smoked, with nozzle.

A summer long later, Tove and Tooti had a very happy and nice Norwegian on visit, Brit Seiersted. She used to use snuff, but she thought she manage without it on the island. But then she regretted and when the girls – yes, we called them that – were in a shore, she asked if I could buy a little at the shop. Wh

When I arrived at Gerda’s shop and finally said I would have a little snuff, Gerda looked at me and said, “Ne-not, I do not have and will not get it for you either.” But it was not many weeks later that I was there again and then she said, “Listen, now I have a snuff.” It was many people met over the years, all guests arrived via Eidisviken, or the Viken as Jansson called it. Vivica and Kurt Bandler, and Atos Virtanen came many times.

Tove and Lasse looked maybe more like Faffan, while Per Olov looked like Ham. But Tove was like Ham in many other ways, especially when she got olde. They just had the same way to climb into a boat. Ham was out here her last time, she was taken from here to the hospital in Borgå where she died after a short time. It was summer 1970. Then Tove and Tooti lived at Klovharun already.

Tove had wanted to live at Kummelskär, a little further than Klovharun, and it´s bigger and has some forests and bushes. She has also had a lot of eyes for lighthouses. She used to follow Abbe often, he was employed to care for lighthouses, between 20 and 3o, where at his resposibility. He had to take care of the big 100 kilos of gastubes they were using. They had be towed to high cliffs, and one had to be very careful.

When we headed out to Harun we would always have water and mail with us, like earlier to Bredskär. We did not go regularly, but saw when it was beautiful weather or when it had accumulated a lot of mail. They also came to get the mail themself, I remember how Tove sat at the kitchen table and sorted the post: a pile went straight on the floor, a pile on the chair and the most important on the table, the ones she must read and answer immediately, reply while she was still ashore. The volume of letters increased all the time, a lot. We had a bag that we collected the item in, because the box was not enough. Still, Lasse also took the mail and brought it out many times. The letter box remains, it has not been deleted.

We really noticed Tove’s fame quite late, we never thought about it, she was so unassuming and it was so natural with her work. You always saw her with a block or something. She came here with her work, she was always working on something, for example all the time she was drawing the series. Abbe’s playfulness sometimes gave ideas for the strips; they could laugh with each other and come up with funny things to use. They had so much humor both of them.

Tove told Abbe that they were both artists, he built boats, she did something else. Tooti and Abbe also came along very well, they could discuss in infinity. There was a lot of boats and woodwork. Tooti got pieces of scruff wood from Abbe, she was so handy. She made everything possible and always working on something. It was she who handled the boat. At first they had a motor that had to be started, later they had a self-starter. Tove sat in the bow, Tooti handled the engine.

Once upon a time, Tove had to be in Helsingfors on a certain day in the summer, but it blew so that it simply could not get away by boat from the island. Then a helicopter came after them, Tove and Ham who also had to leave. It went down the middle of the island, and they got to Helsingfors on time. Tove would never have put up with something like it had not been all the necessity.

Two winters stayed here at Nyttisholmen just across from here before heading out to Harun in the spring. They came after Christmas, in the winter. They wanted to experience what it was like to get to the island as early as possible. It happened that one of the winters was in 1981, that winter, Abbe died in April, suddenly in the boat workshop, it was the heart. So Tove and Tooti came over late, and were at the funeral.

Another time, one evening when they had been with us, it was so dense fog that I suggested they should stay – but they rowed away. At length we heard that they approached again and a voice saying “now we are here, here this is the beach”. But that was the wrong beach. Then they stayed overnight.

First, the move was made by boat all the way from Helsinki. In recent years, Tove and Tooti came by car to the Eidisviken and continued from here by boat to Klovharun. Then they used to spend the night here, to hang out and to get a little softer landing. Everything was properly packed in boxes that were suitably large for them to carry. Often it was even written on them what they contained and how and when they should be opened.

It was not often they went to the store in Pellinge, they managed far with their bunkerd food and canned goods. They collected rainwater and used it to much, but drinking water had to be brought. Tove ate so little, sometimes I wondered how she managed. Strong and tough she was anyway.

Sometimes I thought that in order to be able to live two people so long times on a small island it must work well. It always did not work, but still – they understood each other well.

Mostly they were at Harun, they did´nt go too much around. Tove had enough contact with, for example, those whom they rented first Bredskär and then Harun, and at some point they were invited to Österby, but they did not socialize with so many here. They got guests also uninvited, though they moved to Harun from Bredskär. So they did not get to not be alone. Tove was so hospitable and had a hard time to say no. It became too much sometimes.

In the middle of summer there was always a children’s party in the village. Tove came and read from her books several summers, it was a very long-awaited program, and the kids were around her all the time. Afterwards they were partying at Moberg’s here at Pellinge, it was tradition.

Toves and Abbe’s birthdays were always celebrated in August, Toves the ninth and Abbes the fifteenth. They had the same flowercrown;  first Tove and then Abbe a week later. Often it blew a lot just then. I remember once when we had a blueberry pie with us out to the island, and the children sat on it in the cabin.

Still, she has worked – that she has done – as she kept on all the time! And she was so careful that everything was going to correctly. She came and stayed here once in November at the end of the sixties, she wanted to study exactly what it looked like in nature then. She sat here in the big house and wrote, she came alone at that time. She went out and walked, so she came in and wrote. In the evenings she read out loud to me what she was writing.

Tove did not talk much about his work, nor did you ask, it would not have taken polite. But she asked when she was working on a book about Pellinge, and she had real names but then she changed them. She wondered and wanted to know if she could write like this, she would definitely not bother with anyone, and she was careful with details. She sometimes asked me how she would be, towards villagers, she wanted to be nice to everybody, and maybe she felt that all localsr did not really understand artists like her.

When Tove turned 75, we asked if we could host a party. Then Tove said she only wanted her friends from here, Pellinge. We arranged a party in the boat workshop, with long tables and flowers, we decorated and decorated. It became a lot of people anyway, there were people from the village and all relatives, it became a big and nice party. Tove and Tooti came the night before and stayed in the little cottage, but they did not see anything in advance, it was a surprise.

Tove was so funny, so good and hospitable. When I reached sixty-six, I’d just been widow and I did not want to celebrate at all, I wanted to go away. Then Tove and Tooti prayed that I would come to them in Helsinki and then I would invite my closest friends, whom I wanted to bring. They were so incredibly nice and it was so nice.

There were no catastrophes or fatalities in all years. It went wonderfully well. We looked after them, it was natural. We occasionally went out if we had not seen them in a time. We were always welcome even though we just came to see how it was. It is clear that we were worried in the last few years, of course, but we did not show it. It was agreed that they would put up a mark if there was anything wrong. You could call them, but you should not do it too often. Damn, Tooti said then.

The decision to leave Klovharun was on its way some time. It was expected that it would mature. We knew that summer that it was the last time we left for the luggage. The last time – it was not fun. Tove and Tooti stayed here before continuing to Helsinki. They went early and lay down, it was heavy for them. I have a picture of the luggage standing on the hill, I put a cancvas over it in the evening.

Tove did not want to come here to the Viken after they left the island. I asked her once, but she said no, so I did not ask more times. She did not even want to talk about the island and Pellinge when we talked to each other on the phone that was too sensitive. Then sometime later, quite a lot later, as we all came into the subject, and Tove suddenly exclaimed: “Now we have been able to talk to Pellinge”

 

%d bloggers like this: